HEP!

31.5.2008 klo 9.00 Colombo, Sri Lanka. Lentokenttä, tuskanhiki:

Paikoillanne, valmiit... HEP! "Eiku sori, ei HEP vielä, ette mahtuneet lentokoneeseen!".

"HÄ! Mitä?"

"Valitettavasti ette pääse UL104 lennolla Colombosta Mumbaihin, sillä lentokoneessa matkustaa tärkeä virkamies, jonka vuoksi kaikki ne matkustajat, joilla ei ole suoraa jatkolentoa, joudutaan jättämään rannalle ruikuttamaan", selvisi monen mutkan kautta.

Ei siinä auttanut muuta kuin pohtia, että odotammeko 15 tuntia lentokenttähotellissa seuraavaa suoraa lentoa Mumbaihin, vai yritämmekö löytää toisen lentoyhtiön, joka veisi meidät aikaisemmin Mumbaihin. No, löytyi Jet Airways, joka veikin meidät vain kuusi tuntia ajateltua myöhemmin Mumbaihin. Tosin jouduimme kiertämään Intian Chennain kautta ja vaihtamaan konetta ja terminaalia ja myös chekkaamaan laukut ulos ja sisään uudelleen, mutta pääasia että perille päästiin.

Matkailu avartaa, sanotaan. Seikkailumieltä pitää löytyä ja sitä kuuluisaa kaikkisulattavaa ystävällistä hymyä, sillä tosiasia on, että hermostumalla vain hidastaa asioiden eteenpäin menemistä. Hymyssä suin, vaikka sitten hampaat irvessä.

Chennaissa hymyilytti linja-auton silmät!
Kappale kaunista taivasta lentokoneen ikkunasta tarjoiltuna Lentokoneen matkustamon kattoa olen eräänkin kerran elämäni aikana tuijottanut...

Mumbai 1.6.2008 klo 23.26, lämpötila plus 30. Tuskanhiki ohi.

Huomenna lennämme Suomeen. Mumbain muurahaispesä on sen verran mielenkiintoinen vastakohta Suomen leppoisuudelle, että täältä on varmasti aikalailla kummallista palata kotimaahan.

R-kioski intialaisittain

Se, mihin ensimmäisenä Mumbaissa kiinnittää huomion, on äänimaailman kakofonia: tööttäilyjä, tyyttäilyjä, tuuttailuja sekoittuneena autojen moottoreiden äreään murinaan. Tämän miljoonakaupungin vilinän ehdoton äänikuninkaallinen on kuitenkin babytaksi! Näiden kolmipyöräisten moporiksojen kaksitahtinen pärinä pörrää kaiken sekametelin ylle terävänä ja välillä puuskittain yskivänä. Olemme Mumbaissa, Intian Hollywoodissa, jonne muuttaa 3000 uutta toivorikasta ihmistä joka päivä.Bollywoodissa moni toivoo löytävänsä tien tähtiin. Ihmisiä on paljon... On huikaisevaa huomata olevansa äärettömän minimaalinen murto-osa tämän 20 miljoonaisen kaupungin väkimäärästä. Silmät eivät meinaa saada ohivilisevistä maisemista kiinni: keltamustia kolhiintuneita takseja, täyteenahdattuja vieläkin kolhiintuneempia TATA-linja-autoja, autoja, kaikenlaisia sekä niin paljon ihmisiä. On sari-asuisia mummoja, minihameisia tyttöjä, miesnaisia, valkopartaisia kurttuisia kerjäläismiehiä, alastomia lapsia sanomalehti ainoana vuoteenaan kadulla... Ihmisiä menossa ja tulossa. Töihin, kotiin, syömään. Tai etsien töitä, kotia, ruokaa.

Nokia-vaaka, ihan aito!

Päivällä aurinko paahtaa armotta, on pölyistä, saasteista, hikistä. Haisee. Kun aurinko laskee, putoaa lämpötila kolmeenkymmeneen, mutta meno jatkuu. Tämä kaupunki ei nuku koskaan. Onneksi autossa on ilmastointi ja Tasasten koti kuin turvallinen linnake, jossa saa huokaista helpotuksesta. Viimeistään parvekkeelle rakennetussa saunassa päässä alkaa huippaamaan kun vastakohdat iskee tajuntaan kuin suomalaisen saunan koivuvasta.

Jukka ja Lilli ja tytöt ovat asuneet täällä kohta vuoden. Ja hienosti osaavat jo täällä kulkea. Tuntevat kadut ja tietävät kujat. Ovat päässeet työhön kiinni. Lillille slummien kujat alkavat olla tuttuja. Tässä linkki Fidan Intian sivuille, jonne Lilli raportoi Mumbain slummien kuulumisia kummeille.
Huomenna lennämme Suomeen. Mumbain huimaava hulina ja hellivä sauna sekä ihanien ystävien (niin, velikin voi olla ystävä! mutta tässä tapauksessa myös kollega) seura on tehnyt tehtävänsä. Olemme päässeet lomafiilikseen kiinni ja irti omista työkuvioista ja elinpiiristä tehokkaasti.

Valmiina, paikoillanne, HEP! Täältä tullaan Suomi!