Uusi tuo mukanaan vanhaa...

Ihmisen ihmisyys.

Mistä se syntyy?

Ei vai kodista, vaan kaikista niistä kodeista missä hän on asunut. Lapsuudenkodista, opiskeluaikojen kodista, ensimmäisestä yhteisestä kodista sen oman kullan kanssa, kodeista, jossa on kuulunut pienten jalkojen tepsutusta, kodeista jotka ovat enää muistoja vaan, mutta jotka ovat antaneet ihmiselle ihmiselämän raamit. Mutta toisinaan elämä ei ole inhimillistä, eikä helppoa eikä kivaa. Vaan joku koti voi jättää kipeän jäljen... Minulle kipeän jäljen jätti elämämme Bangladeshissa, jossa koko maailmani heitti täydellistä kuperkeikkaa. Sellaista kuperkeikkaa, josta jäi mustelmat pitkäksi aikaa. Liian pitkäksi aikaa.

Perhekuva vuodelta 2000

Nyt se sitten vihdoinkin tapahtui. Pakatessani jälleen ties monennenko kerran Bangladeshin valokuvia muuttolaatikkoon päätin pakata muistot myös Bankkulan kaivoon. Sysäyksen siihen antoi vanhan ystävän yllätävä tapaaminen... Tapasin toisen Bangla-survivorin Helsingin rautatieasemalla, matkasimme yhdessä Helsingistä Lahteen (ja tietysti Bangladeshista puhuen) ja siinä se sitten matkalla syntyi. Päätös siitä, että nyt jos koskaan se on tehtävä. Puserrettava muistot ulos, valoon. Skannaamalla pikku hiljaa kuvia koneelle, kirjoittamalla tarina kerrallaan. Niin, osittain myös terapoidakseni itseäni, mutta ennen kaikkea siksi, että Bangladeshin kodeillakin on ollut lähtemätön vaikutuksensa sille, minkälainen ihminen minä olen tänään. Ihminen, joka on selvinnyt tuosta ilon ja itkun maasta, jossa ainoa asia mikä on varmaa, on se että kaikki on epävarmaa. Selvinnyt ihmiseksi, jolle tuokin rankka aika on nyt kultaakin kalliimpi, todella kallisarvoinen aika. Sillä Bangladeshissa opin syvästi omakohtaisesti siitä, mitä merkitsee armo. Mutta joo. Näitä ajatuksia voit lukea sitten Bankkulan kaivosta lisää...

Ihminen on ihminen etenkin siksi, että ihmisellä on kyky muistella. Mutta ihminen on ihminen ennen kaikkea silloin, kun hän osaa antaa anteeksi.

Tässä linkki Bankkulan kaivoon.