Vaikka kello on jo vaikka kuinka paljon.. ja väsyttää ihan hirveästi... ja kello soi aamulla jo seitsemältä... niin silti tässä lyhyt tilannekatsaus, jotta toimistoilla Huolehdimme sinusta Oy Mamma Ab ja Oy Murehtimistoimisto Oy Mummu Ab olisi hieman vähemmän töitä...
Ensinnäkin, kaikki ne lukijat, jotka eivät ole vielä feissarissa kavereitani, ilmoitan täten teillekin, että voit laittaa sähköpostilla osoitteesi, niin saat postikortin täältä Malediiveilta. Osoitekirja jäi kotiin, joten pliis, laita osoitteesi hotmailiini (etunimi piste sukunimi at hotmail dot com). Siis mikäli haluat täältä kortin. Feissarissa statuksessani olenkin jo sen ilmoittanut, että "mikäli haluat kortin, laita osoitteesi inboxiin"!!
Malessa on satanut tänään ihan koko päivän. Kaatamalla, lujaa, oikein kunnolla. Kadut eivät kuitenkaan lainehdi, kun ei ole sadeaika ja on ollut kuivaa. Tuloaamuna saimme tulla ihanaan auringonpaisteeseen, kostea kuuma ilma löi kasvoille kuin märkä lämmin ööö.. kuin löyly! Puh. Kyllä sai pitkät housut, neuletakki ja lentosukat pikalähdön. Kummallista oli se, etten muistanut miten täällä voikaan olla niin kosteaa ja kuuma ilma. Ilma ympärillä on kuin paksu märkä lämmin pesusieni, mutta siis läpinäkyvää ilmaa. Mutta ilma on paksua. Ja sitä on ihana hengittää!! Ja voi, miten pientä täällä kaikki on!! Kadut on kapeita kujia, on vain muutama katu, joilla mahtuu juuri ja juuri kaksi kaistaa vierekkäin... Ihmisetkin pieniä, aikuiset miehetkin mua pienempiä! Ja vanhat mummot Niksun mittaisia.Vau. Mä olen iso ihminen!
Gulisthan ja Ragheb ovat ottaneet meidät vastaan sydämellisesti. Tippa on tullut monta kertaa linssiin kun olemme kohdanneet vanhoja tuttuja. Tulevat halaamaan, toivottavat tervetulleiksi ja ovat niin pettyneitä kun kerromme, että ei, me olemme täällä nyt vain lomalla. Hassuinta on se, että dhivehin kieli palaa pätkittäin ihan automaattisesti mieleen "Mii, kihavaretta?" (=mitä tämä maksaa?), "vaara miiru, enge dho" (=hyvää ruokaa, eikö?), "mii koochetta?" (=mikä tämä on), "Niko kobata" (=Missäs Niko on?). Hassua. Tuntuu että ymmärrän dhivehiä enemmän kuin koskaan ja mä olen ollut täältä poissa vuoden! "Rangalluta, enge dho!"
Samilla on voimassaoleva ajokortti ja vanha rakas skootterikin huollon jälkeen on ollut ajokunnossa. Tosin sen pakoputki paukahtelee oikein silleen kunnolla, olen nähnyt sellaista vain Aku Ankassa tai elokuvissa. Pikkasen naurattaa istua kyydissä kun aina välillä pakoputki pamahtaa oikein kunnolla. Mutta liikkumaan on skootterilla päästy, tutut on nämä pienet kadut, kuin nukkekodin katuja sukkuloitaisiin... Mutta joka mutka on tuttu, niin rakas. Tämä maa ei ollut meille ensialkuun kovin ystävällinen, mutta kovat kokemukset yhdistävät ja vaikeukset hitsaavat niin ihmisiä yhteen, samoin kuin lisää ihmisten rakkautta johonkin paikkaan. Se me ollaan täällä jo nyt todettu. Me todella rakastamme tätä Malea, vaikka se onkin saateinen, täynnä monia vaikeita sosiaalisia ongelmia, on huumeita, on korruptiota, on väkivaltaa, köyhyyttä ja vaikeuksia vaikeuksien perään. Mutta minä todella voisin lampsia näitä katuja ihan rakkaudesta näihin ihmisiin ja näihin katuihin. Niin, vaikka me olemme täällä "vain lomalla", on käynnillä syvä merkitys. Syöpä kiskoi väkivalloin meidät täältä juuriltamme, juuri kun olimme saaneet itkulla, kivulla, vaivalla ja niin monien vaikeuksien kautta istutettua ja edes vähän juuria Malen korallinkovaan maaperään kasvamaan. Ja sitten nips naps, syöpä tuli ja kiskoi meidät takaisin Suomeen minne emme olleet suunnitelleet aivan lähitulevaisuudessa palaavamme.
Mutta elämä on siitä ihanaa, että sellainenkin asia kuin syöpä voi olla siunaus. Sen mukana voi tulla jotain ihan uutta ja ihanaa, sellaista, mitä voi rakastaa samalla tavalla kuin mitä olen rakastanut lapsuuteni Japania tai vaikkapa nyt Malea. Ehkä on nyt se aika mun elämässä, että minun on aika rakastua Suomeen. Nimittäin sellaista ei ole vielä tapahtunut! Toki olen suomalainen ja ylpeä siitä, olen ehdottomasti nationalisti, joka on ylpeä kaikesta siitä ihanasta mitä Suomi on ja miten hyvä paikka se on asua ja elää. Mutta. Vielä ei ole tapahtunut sitä, että olisin korviani myöden pihkassa Suomeen. Eli, tämä matka tänne on nyt osa sitä prosessia, että voisin nähdä, että enhän minäkään rakastanut tätä maata ensin ollenkaan. Ajatus tänne saarille muuttamisesta oli hirveä, ihan mahdoton. Vaan mahdoton tapahtui ja hirveäähän se olikin. Kaikki häädöt ja torakat ja kulttuurishokit ja kaikki. Nyt sama tapahtuu Suomessa: ensin vaikeudet eli syöpä, pimeys, ihmisten eristyneisyys omiin koloihinsa, työelämän ja perhe-elämän yhteensovittamisen hankaluus, törkeän kalliit asunnot jne. Moni asia on Suomessa ollut hirveää ja ajatuksena mahdoton. Mutta mahdottomasta voi selvitä, kuten esim. syövästä ja vieraan maan muuttumisesta rakkaaksi kodiksi. Joten enköhän selviä ihan mistä vaan. Eli sekin voi tapahtua että rakastuisin Suomeen.
Tätä kaikkea olen siis näiden kahden ensimmäisen päivän aikan miettinyt.
Vaikka tänään on satanut kuin vain tropiikissa voi sataa. Isoja nyrkinkokoisia pisaroita, Niko luuli niitä rakeiksi!, on silti lämmin. Räpylät märkinä ollaan oltu -todella, mutta ei olla paleltu, vaikka sateessa kastuttu ollaankin. Niko on suorittanut nyt ekoja sukellusharjoituksia Artificial Beachillä (merelle kuin ei päästy myrskyn takia, siksi mekään ei olla vielä päästy suklaamaan). Mutta Niko on tehnyt ekan kokeen, aikamoisen haastava juttu on toi kurssi kymmenenvuotiaalle.
Sade ei siis meitä ole tänään haitannut. Olemmehan sentään päiväntasaajalla, jossa ilma on aina plus 30, samoin merenpinnan alla on aina plus 30, joten nou hätä. Kastutaan joka tapauksessa. Sukeltamaan tänne on tultu! Ja nauttimaan Malesta, ja ennen kaikkea meidän ystävien seurasta täällä.
Huomenna hypätään dhonista sukellusvermeet niskassa mereen. Ja unohdetaan nyt vähäksi aikaa Suomi, pakkanen ja se syöpäkin. Mä olen terve, elossa ja ennen kaikkea onnellinen.
Mulla on vain yksi ongelma... ja se on iiiso ongelma: mua väsyttää aamulla ja raskaasti. Kadun ihan kauheasti sitä, että aloin päivittää tätä blogia vielä illalla näin myöhään (kun viisaana mun pitäs jo kuorsata täyttä päätä), joten ottakaa tämä postaus vastaan kaikeilla lämmöllä ja rakkaudella!! Nyt en siis ala enää lataamaan tähän kuvia, katsotaan jos saisin sen aikaiseksi vaikka huomenna! Joten nyt krooh pyyh. Kuuden tunnin kuluttua (kun Suomessa kello on kolme aamuyöstä), pitää nousta ja aloittaa uusi uljas päivä täällä Malessa! Mitähän kaikkea huominen tuokaan tullessaan. No ainakin ihan varmasti ihanan dinnerin Sala Thaissa japanilaisen ystävämme kanssa <3
Halauksin, teidän
the ruuneperi-anne
Olipa ihana lukea postauksesi. Pitäkäähän räpylät märkinä ja voikaa hyvin. Hyvää joulua teidän perheelle!
VastaaPoista