Elämä

Istun punaisen Poloni ratissa liikennevaloissa. Abba laulaa Mamma Miaa, "Here I go again". Tässäpä sitä jälleen mennään, hymyilen. Oravanpyörässä? Ei. Jos ei mitään muuta syöpä opettanut, niin ainakin sen, että minä en ole orava, enkä pyörässä, vaikka elämä pyörii välillä sellaista rataa ympärilläni, että tukka meinaa päästä lähteä. Vaan eipä lähtenyt tukka, vaikka sytostaatteja 900 millilitran tuntivauhdilla suoneen pukattiinkin. Eipä lähtenyt usko Jumalaan eikä usko siihen, että vaikka en elämääni aina ymmärräkään, eikö siinä voisi olla jotain tolkkua, järkeä tai mieltä. Mielipuoli olisin, jos en kaiken jälkeen kiitollinen olisi. Siinäpä se juju varmaan onkin että olen kiitollinen jokaisesta hengenvedosta, jokaisesta sydämenlyönnistä, jokaisesta sekunnista. Vaikka sitten kököttäen punaisissa valoissa punaisessa Polossani matkalla töihin.

Minä töihin. Minä, joka makasin noin vuosi sitten letkuissa Päksissä. Epävarmana siitä, että oliko se syöpä levinnyt, eläisinkö vielä vuoden päästä, lähtisikö se suoli toimimaan, miten kaikki järjestyisi, miten kaiken kestäisin. Nyt jälkeenpäin on vaikea käsittää sitä, miten ihmeessä pystyin olemaan niin tyyni, niin levollinen, niin rauhallinen. Vaikka ennen leikkausta haukoin henkeäni nähdessäni muovisen mallin avanteesta, jota niin kertakaikkisen tökerösti ruusunnupuksi kutsutaan. En ikinä unohda sitä, kuinka olin pyörtyä nähdessäni muovisen avannemallin avannehoitajan kädessä. Mikäli en olisi haukkonut henkeä, olisin kaiketi pyörtynyt. En ollut uskoa korviani, kun heräämössä Clooneyn-komea miessairaanhoitaja totesi että "ei tullut avannetta". Ei tullut avannetta. Ei. Vaan sytot tuli ja nekin on nyt ohi. Mutta niin on ohi myös työ Etelä-Aasiassa, nyt ollana Suomessa "plään biissä". Ei, edes plan-B, tämä on plan-Ö. Eihän tätä suunniteltu. Ei. En olisi uskonut jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut, että "sinä palaat päiväkodinjohtajaksi!". Juu. Ei. En olisi uskonut.

Vaan elämäpä se yllättää, näillä mennään nyt. Valot palavat aina vaan punaisina ja olen Abban kanssa samaa mieltä: "Yes I've been brokenhearted", mutta siitä huolimatta hymyilyttää.

Vaan eipä hymyilyttänyt ekana työpäivän aamuna näissä samoissa valoissa. Koin, että paluu töihin oli pahempaa kuin ikinä syöpään sairastuminen. Syöpääni minulla ei ollut mitään sanomista. Olin täysin kyvytön taistelemaan minua suurempaa vastaan. Mutta että ottaa virka Suomessa vastaan. Se oli oma päätökseni. Itsepä työhakemukseni laitoin menemään varmana siitä, että tuon homman osaan. Ja hyvin osaankin. Mutta kun sitten kaikki minulle ne "mun mielestä oikeat ovet" Etelä-Aasiassa sulkeutuivat ja sain juhlallisen ilmoituksen, että minut oli valittu virkaan, olin aivan murtunut, kertakaikkisen järkyttynyt. Minun oli niin vaikea uskoa, että näinkö sitä on palattava "oravanpyörään". En uskonut, että virka jonka sillä ainokaisella lähettämälläni työhakemuksella sain, oli todellakin minulle lahja. Sellainen ihme, jota en olisi voinut itse koskaan kuvitella.

Miten olenkaan kiitollisin mielin töihin kulkenut, näissä valoissa seissyt vaikka sitä en ennen töiden alkua voinut edes kuvitella. Olin varma, että nyt meni kaikki ihan pieleen. Enemmän kuin koskaan. Jos ei muuta, niin vastahakoisuuteni lähteä jälleen päiväkodinjohtajaksi teki minusta nöyrän. Jouduin toteamaan, että minä en ole mitään, minussa ei ole mitään erinomaista, suurta tai mahtavaa... Lisäksi koin, että mikään maailman homma ei voisi olla epäkiitollisempi, mikään työ yhtä kuluttava, vaativa ja vastenmielinen kuin päiväkodinjohtajan työ. Eräänkin kerran valvoin yöllä ennen töiden alkua, itkin ja kapinoin, istuin parvekkeella ja vaadin Luojaa tilille: Oletko nyt ihan tosissasi!!! Tärisevin käsin allekirjoitin suostumukseni ottaa viran vastaan. Murtunein mielin päätin tehdä työni niin hyvin kuin vain ikinä pystyisin. Luottaen siihen, että jos kerran syövästäkin selvisin niin enköhän myös tästä. Että tälläkin on tarkoitus ja merkitys. Jonka myöhemmin ymmärtäisin...

Olen läksyni nyt oppinut. Ensinnäkin käsitykseni Jumalan johdatukseen on muuttunut totaalisesti. Toisekseen ymmärrän entistä selvemmin sen, että elämä on uskallettava elää, nekin hetket kun tuntuu että kaikki menee ihan pieleen. On ollut huojentavaa todeta, että ne ikävätkin tunteet kuuluvat ihmisyyteen ja elämään. Se vaan on niin, että tunteet kuuluvat elämään. Niiden läpi pitää mennä. Surua, vihaa, kaunaa, katkeruutta ei voi lakaista maton alle. Ne on kohdattava. Muuten ne pakastuvat mustaksi möykyksi sisikuntaan, säilyen siellä jopa vuosikausia pakastuneina. Ja kun ne pakasteet joskus sulavat, ne tunteet ovat täysin tuoreita. Niin. On uskallettava tuntea. Uskallettava itkeä ja surra. Kaikelle on aikansa. Myös punaisille valoille.

Valot vaihtuvat vihreiksi. Painan kaasua ja hymyilen. Elämä on lahja. Jokainen päivä on uusi ihme. Minä olen ihme. Minä ja jokainen sydämenlyöntini.