Vuosipäivä

Tasan vuosi sitten suoneeni lykättiin ensimmäiset sytostaatit. Puolen vuoden myrkytys eli Oksaliplatiini-Fluorourasiili-Leucovorin-sytostaatit ovat olleet tähänastisen elämäni kaamein kokemus. Mutta vaikka kokemus oli kaamea, olen ylpeä siitä, että minä ja läheiseni selvisimme siitä selväjärkisinä. Siksi minulla ja läheisilläni on täysi syy juhlia sytojen alkamisen vuosipäivää, me selvisimme siitä!!

Enää ei tarvi näitä syöpäpolin hissinnappuloita painella! Sytosalin oven tervetulokyltti.

Joka kerta piti ensimmäisenä käydä vaa'alla, sillä paino määräsi tarkasti minkälaisia annoksia sai laittaa.

Sytoissa mukana oli paras mahdollinen tukijoukko: siskoni Hansku, lempparisarja Frendit (ehdin muuten tuijotella sytojen aikana 8 vuotta Frendejä) sekä tietysti kaikkien sytosalien valovoimaisin läppärilaukku!! Neljä tuntia kesti eka tiputus ja se meni ihan ookoosti, vaikka myönnän, että jännitin ihan kauheasti ekaa tiputusta. Pahinta oli se kun Oksaliplatiini alkoi kylmätä kättä. Mikrossa lämmitetty jyvätyyny, villasukat ja villapeitto helpotti jäätävää oloa. Ja jatkossa tiesin pukeutua lämpimästi ja löysiin vaatteisiin. Kaikkeen tottuu, myös sytoissa käymiseen. Olihan se sitten vähän hassu olo, kun ei tarvinnut enää sytoihin lähteä. Mutta juu, ei oo ikävä, ei...Ekana päivänä suoneen iskettiin seuraava koktail 1,52 m2 pinta-alani mukaan. Tiedätkö sinä oman pinta-alasi?

Kytril 3 mg
Oradexon 10 mg
Oksaaliplatiini 130 mg
Fruorourasiili 760 mg
Leucovorin eli Kalsiumfolinaatti 90 mg
Lantringiksi Glukoosiliuosta


Kotiinmenomatkalla haettiin lohturuokaa Jonel Thaista. Olo oli ekan sytopäivän jälkeen ihan ookoo ja ruokakin maistui. Sytot tiputettiin aina kahtena peräkkäisenä päivänä ja sitten kun Kytrilin vaikutus loppui (eikä vielä Emendi ollut käytössä) sain kokea elämäni pahimman olon. Mutta, se ei siis tapahtunut tasan vuosi sitten vaan pari päivää ekojen sytojen jälkeen. Ja se onkin sitten jo ihan eri tarina, siihen liittyi neutropeniaan sairastuminen, eritys sairaalassa ja muut turpoamiset ja sellaiset kivat pikku jutut, jotka tekivät sytoajasta sen elmäni kauheimman. Mutta mä selvisin siitä.

Se on nyt ohi. Minä olen nyt tässä, tukka päässä ja järkikin. Ja terveenä. Ihan elossa. Se on ihmettä se. Perheenä voimme vain todeta, että tämä koettelemus jos mikä, on vahvistanut. Hitsannut meitä perheenä yhteen. Tiedämme, että kaikesta voi selvitä. Jopa syövästä.

Niksu ja mä lokakuussa 2009.

ps. vielä kerran kiitos kaikille myötäelämisestä!!