Lokakuu täällä armaassa pohjoisessa Suomessa oli mielestäni ihan kaamea: taivas pilvessä joka ikinen päivä, sää harmaa, ilma täynnä nihkeää kylmää sadetta. Ensimmäiset pakkaset suorastaan jähmettivät veren suonista. Aamulla autonikkunoiden raaputus oli kaikkea muuta kuin hilpeää puuhaa, vaikka kymmenenvuotiaan Nikon mielestä mikään ei voi olla niin mahtavaa kuin jäänraaputus autonikkunasta. Hupinsa kullakin, ei siinä mitään. Mutta minä tiedän olevani aurinkoriippuvainen. Mikään ei voisi olla enemmän evvk kuin kylmä ja pimeä...
Tosiasiahan on, että aurinko paistaa joka ikinen päivä, kuten on tehnyt niin jo iät ja ajat. Aina. Lokakuussakin. Mutta silloin kun aurinko jää jumiin paksun pilvikerroksen taakse, on myös sää se surullisen kuuluisan harmaa ja ankea. Niin, ja mieli ja energiatasot käyvät yhtä hehkeillä kierroksilla, ei hymyile aivot, ei... Sitä vain haluaisi kotona kääriytyä vilttiin sohvalle, sytyttää kynttilät ja olla möllöttää. Ja haaveilla lomasta, lämmöstä ja auringosta. Koti on kuin pesä, jonne on ihana töiden jälkeen käpertyä haaveilemaan lämmöstä ja valosta...
Mutta kyllä sitä varmaan tulisi ihan hulluksi jos ihan sohvaperunaksi jäisi. Onneksi on perhe, sukulaiset, ystävät. Ovisummeri pärisee, puhelin soi, emailit liitää kyberavaruudessa, posti kuljettaa kirjeitä, paketteja. Ja aina voi lähteä vaikka leffaan tai vaikka Trioon Arnoldsille. Ja sehän vasta sitten ihanaa onkin kun se aurinko sieltä pilvien raosta pilkistää, kuten teki lokakuun viimeisenä päivänä. Pyhäinpäivänä tapahtui se ihme, että sai herätä siihen että koko asuntomme kylpi valossa: auringonvalossa!!! Taivas oli sininen, aurinko helotti täydeltä terältä. Ihanaa!!
Mutta kyllä sitä varmaan tulisi ihan hulluksi jos ihan sohvaperunaksi jäisi. Onneksi on perhe, sukulaiset, ystävät. Ovisummeri pärisee, puhelin soi, emailit liitää kyberavaruudessa, posti kuljettaa kirjeitä, paketteja. Ja aina voi lähteä vaikka leffaan tai vaikka Trioon Arnoldsille. Ja sehän vasta sitten ihanaa onkin kun se aurinko sieltä pilvien raosta pilkistää, kuten teki lokakuun viimeisenä päivänä. Pyhäinpäivänä tapahtui se ihme, että sai herätä siihen että koko asuntomme kylpi valossa: auringonvalossa!!! Taivas oli sininen, aurinko helotti täydeltä terältä. Ihanaa!!
Kun aurinko paistaa, aivotkin hymyilee!!Aurinkoisen Pyhäinpäivän ohjelmassa oli mm. japanilaisen ystäväni vieminen Kätevä-messuille ja siellä Kallion Sirpan töiden ihastelu ja sen jälkeen Annen kokkikoulu; opetin Tomoyolle miten tehdään "Raijan perunamuusia" ja kunnon vanhanaikaista ruskeaa kastiketta ja nauravia nakkeja sekä tietysti uunimakkaraa, sinappia ja suolakurkkuja. Illan jo pimetessä istuttiinkin sitten jo leffateatterin punaisilla penkeillä (This is it). Päivän päätteeksi vietiin vielä Tomoyo ihmettelemään hautausmaan satoja tuikkivia kynttilöitä. Sytytettiin yksi kynttilä muualle haudattujen -muistomerkille ja muisteltiin kaikkia niitä rakkaita, jotka eivät enää ole meidän keskuudessamme.
Mutta olen mainosmiesten kanssa ihan samaa mieltä, että kun vetää narusta nimeltään "Sitä jaksaa paremmin kun on mitä odottaa", he vetävät sellaista narua, joka saa omat aivoni uusille vähemmän kireille urille. "Ainahan se on mielessä -loma" on myös erittäin hyvin harmaaseen syksyn ankeuteen sopiva iskulause. Silloin kun arki meinaa imeä mehut viimeistä tippaa myöten ja kylmä ja harmaa sää on niistää lopunkin puhdin, on ihana haaveilla lämmöstä, valosta, palmuista, turkoosista merestä, kiireettömistä aamuista ja ennen kaikkea valosta... Blueone'n mainostaulu: "Jaksaa, jaksaa!" nököttämässä kuin absurdina vitsinä lehdettömien kiiltäväkylkisten märkien puiden katveessa kylmässä tihkusateisessa pimeässä illassa saa suorastaan nauramaan.
Summa summarum: toivoa on, syksystäkin voi selvitä.. Jos ei muuta niin haaveillen ja tuijottaen tätä linkkiä.
Moi!Enää siis 46 päivää!Oot onnekas, että pääset pakoon tätä harmautta.Mun täytyy kestää helmikuun loppuun.Ja työ vie tosiaan liikaa energiaa.Päivä kerrallaan-huomisella on omat ilot ja surut.
VastaaPoistaSusku