Uskon päivä

Tasan kolme vuotta sitten Vilingilin saarella kuohui... Shivnee Villasta kuului huutoa, kun punaiseen pukeutunut landladymme (talonomistajattaremme) ei olisi halunnut antaa meidän kantaa viimeisiä tavaroitamme ulos kodistamme. Kodista, jota olimme kaksi kuukautta vaivalla remontoineet, vielä suuremmalla vaivalla sisustaneet ja rakkaudella kodiksi loihtineet... hinkkaamalla lattioita sormet verillä, häätämällä torakoita hysteerisellä siivoamisella, purkamalla Suomesta tulleet tavarat paikoilleen.. Huokaus. Oli se vaan uskomaton Uskon päivän aatto, kun saimme kuulla, että meillä olisi 8 tuntia aikaa pakata koti kasaan ja häipyä pihalle. Siinä sitten kun Kaneeruma Goalhilla seisoi päiväntasaajan armottoman auringon alla, ei voinut kuin vain tyynesti todeta, että uskottava se on. Häätöön. Siihen, että oikeasti meidän ei auttanut muu kuin lähteä kodistamme. Mutta minä en lähtisi ilman Glänsa-valokranssiani. Enkä keittiönkaappejani. Enkä pesutorniani. Huuto sisällä oli hyytävää. Poliisi seisoi portilla kädet selkänsä takana tuijotellen papaijapuitamme. Hävettääköhän sitä, muistan miettineeni. Sillä todella moni oli tullut meille jo sanomaan, että oikeasti malediivilaiset eivät toimi näin. Talon omistajamme sattui vain saamaan päähänsä (joka on edelleen aivan vinksallaan) että olimme tehneet talon hienon remontin ja että hän muuttaa itse sisään. Eipä siinä maahanmuuttajalla ollut sanansijaa. Olisipa onneksi edes yösija seuraavaksi yöksi Alin luona. Minä istuin keittiönpöydän ja pesukoneen välissä ja seurasin kuinka tanskalainen Jonas (joka asui perheineen myös Vilingilissä) tuli puhisten pihalle. Minun ei tarvinnut sanoa mitään. Nostin vain kulmakarvojani ja Joonas vastasi: "Oli pakko tulla pihalle, mä olisin kohta lyönyt sitä naista!". Nostin kulmakarvojani vielä lisää. "No kun se sanoi että ei saa tuhlata hänen sähköjään -se meni napsauttamaan kattotuulettimen pois päältä!!!". Huokasin. Hiki valui pitkin takareittäni, muurahaiset kävelivät varpaillani. Minä sentään vain istuin varjossa -vahtimassa. Sisätiloissa peltikaton alla tiesin lämpötilan olevan jotain plus 40... En ihmetellyt Joonasta. Ihailin Samia, joka viilipyttymäiseen pohjalaiseen tyyliinsä vain tyytyi puremaan poskilihaksiaan. Meille oli annettu vain pari tuntia aikaa tyhjentää loput tavarat ulos: purkaa huonekalut palasiksi ja kantaa ne pihalle. Joonas oli tullut auttamaan ison vaatekaapin purkamisessa. Oli perjantaiaamu ja pyhin mahdollinen hetki paikallisille. Ja me järjestimme kunnon pyhäaamun shown.

Huokaus. Se oli siis kolme vuotta sitten. On se vaan ihan mielettömän hyvä, ettei ihminen tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Onneksi ei silloin tiennyt että edessä olisi muuttoja muuttojen perään, mikään ei tulisi menemään niin kuin olisi toivonut ja odottanut. Kaikki tulisi olemaan yhtä hulabaloota ja härdelliä syövällä höystettynä.

Uskon päivä. Sitä tarvitaan: Uskoa. Mutta ennen kaikkea tarvitaan toivoa. Toivoa, joka pitää pinnalla kuin korkki. Toivoa, jonka varassa uskaltaa uskoa todeksi että rakkaus on sittenkin se kaikkein vahvin voima, kestävin kallio siellä jalkojen alla. Silloinkin kun tuntuu että missään ei ole mitään järkeä, ei päätä, ei häntää, ei sitten yhtään.

Häädöstä on kolme vuotta, syöpädiagnoosista puolitoista. Tänään Uskon päivänä uskaltaudun jälleen kohti uutta, kohti tuntematonta, kohti huomista. Luottaen, että tulipa huomenna sitten lunta tai räntää, sadetta tai hyytävää viimaa, yksi on varmaa. Uskoa on.