Sunnuntaihiihtäjän mietteitä

Sunnuntaihiihtäjä

 Se on kevät! Nyt sitä piisaa: Valoa. Ihana valo!! 

Auringon lämpö kimaltelee timantteina jäisellä hangella. Suksi luistaa hyvin, latu on hyvässä kunnossa. Pururata on pari kolme metriä leveä, keskellä on pitkittäiset urat, jossa voi luisteluhiihtää. Kummallakin reunalla on latukoneen tekemät teräväreunaiset napakat murtsikkaladut. Ihanaa sivakoida eteenpäin, tunnen itseni oikein todelliseksi sunnuntaihiihtäjäksi "pertsoissani" eli perinteisen tyylin suksissani (sinne inkkareille siis tiedoksi että minä olen meidän perheen ainoa jolla on pertsat).

-Hei hei, tervehtii vastaantuleva mummo potkukelkkansa kanssa.

-Hei hei, tervehtii seuraava vastaantulija, tällä kertaa mies kultaisennoutajan kanssa.

Siinäpä oikein malliesimerkit siitä mikä täällä on toisin kuin Lahdessa! Ensinnäkään Salpausselän laduille ei ollut sen enempää koirilla kuin potkukelkkailijoillakaan mitään asiaa (ainakaan lehtien äkäisten yleisönosastokirjoitusten perusteella). Toinen täkäläinen kulttuurijuttu on tuo "hei hei". No, maalla kun ollaan, se on selvää että tervehditään. Ja nimenomaan sanomalla että heihei. Mutta että juuri heihei! Ensimmäinen hei sanotaan korkeammalla nuotilla ja toinen hei matalammalla (by the way, titityy taitaa laulaa ihan samalla nuotilla). Ja se heihei tulee vastaan niin kaupan kassalla kuin työpaikallakin. Se on täkäläistä kieltä, että tervehditään heihei. Minä kun oon tottunut sanomaan heihei silloin kun hyvästellään... Hmm. Mielenkiintoista!

Mutta mikäs tässä on hiihdellessä kun aurinko lämmittää ja saa olla ihan tavallinen sunnuntaihiihtäjä pertsoilla suksimassa. Ajatukset tosin karkailevat väkisinkin vähän väliä Japaniin, jossa meidän piti olla juuri nyt. Vaan eipä ollakaan, vaan ollaan täällä Etelä-Pohojanmaalla, joka on kaikkea muuta kuin pelkkää aakeaa laakeaa lattanaa maastoa. Tämä ylämäki on paha ja alamäki vielä hurjempi. Onneksi latu-ura on syvä ja hyvässä kunnossa, muutoin olisi tämä jänöpupu suksinut itsensä mukkelismakkelis pusikkoon tekemään lähempää tuttavuutta pajunkissojen kanssa. Onneksi pysyin pystyssä, hymyilyttää, hengästyttää.

Poikkeamme ladulta ja seisomme pian Markuksen ja Marian pihalla suksia irroittelemassa. 

-Moi, tultiin juomaan, mikäs täällä on meininki?

Keskustelu pyörii väkisinkin Japanin maanjäristyksen, tsunamin ja ydinvoimaloitten ympärillä. Reijo-enokin oli ollut luotijunassa tunnelissa jumissa järistyksen vuoksi. Tässä linkki Iltasanomien juttuun. Onneksi japanilaiset ystävämme ja Japanissa asuvat sukulaisemme ovat ookoo.

Suksimme pian kohti kotia. Kohti kotia täällä, missä emme vielä puoli vuotta sitten osanneet kuvitellakaan asuvamme. Mutta niin se elämä on vaan ihmeellistä. Elämä on merkillistä. Ainutkertaista ja kallisarvoista. Jokainen päivä on lahja. Tämäkin sunnuntai, tällekin sunnuntaihiihtäjälle.

Vastaan tulee maastopyörällä nainen. Hymyilyttää.

-Heihei, tervehdin.

-Heihei, vastaa hän.

Ja titityy säestää.