Kupittaan kultaa!

Tapahtui Seinäjoella kultaliike Tulisalossa kesällä 1991: Silmäni loistivat kilpaa timanttien kanssa. Tässä se on! Kupittaan Kullan rivitimanttisormus, aivan täydellinen, juuri sellainen kun halusin. Olimme kiertäneet useita liikkeitä ja juuri kun olin luopumassa toivosta, se löytyi. Se ihana sormus! Se sormus, jonka Sami pujottaisi Vienonpäivänä 1991 sormeeni.

Tapahtui Kanarilla lomamatkalla kesällä 2004: Olimme lähdössä hotellin altaalle. Irrotin sormukset ja laskin ne huoneistomme pöydälle siksi aikaa kun levitin Niksulle aurinkorasvaa. Sormukset jäivät pöydälle. Lähdimme altaalle. Siivooja oli sillä välin käynyt. Ja sormukset kadonneet. Meille sanottiin, että mitäs ette laittaneet arvotavaroitanne huoneiston tallelokeroon. Itkin silmäni punaisiksi, mutta Sami lohdutti, että eihän se avioliitto nyt sormuksista ole kiinni. Ostimme vielä samana päivänä uudet sormukset. Mutta vaikka ne ovatkin olleet ihan hyvät sormukset, myönnän haikailleeni useampaan kertaan sen "aidon" vihkisormukseni perään. Sen Kupittaan kullan rivitimanttisormuksen... Onko se niin, että vasta sitten osaa arvostaa jotakin, kun sen on ensin kadottanut?

Ensi viikolla vietämme 20-vuotishääpäivää. Sami on luvannut ostaa minulle sormuksen. Ja sitä sopivaa on etsitty, vaan mieleisen löytäminen ei ole ollut todellakaan ihan yksinkertaista...Nimittäin alitajuisesti olen etsinyt sitä samanlaista tai edes saman tyyppistä sormusta minkä Vienonpäivänä 1991 pujotin sormeeni. Vaan arvatkaapas mitä tapahtui Kurikassa 9.kesäkuuta 2011?

-No kierretään nyt vielä nämä Kurikankin liikkeet, päätin. Suuntasin töiden jälkeen kello- ja kultasepänliikkeeseen, joka osoittautui itse asiassa kellokorjaamoksi. Pöh. Ei sormuksia. Ja eikun seuraavaan liikkeeseen (uskokaa tai älkää, Kurikassa on enemmäin kuin yksi kultaliike!).

-Hei hei, haluaisin nähdä minkälaisia rivitimanttisormuksia teillä on.
Mies nostaa sinisellä sametilla vuoratun tarjottimen pöydälle ja ojentaa sormuksen minulle. Silmäni laajenevat:
-Onko tuo Kupittaan kullan sormus, hengähdän.
Mies riisuu silmälasinsa ja katsoo minua hämmästynyt ilme kasvoillaan.
-Juu, Kupittaan sormus on joo...Tillanderille on myyty tämä Kupittaansormuskone...veljeniolitöissä..siksitiedänettätämäontätäKupittaan, mies selittää.

En kuuntele miestä. Elämässäni ei ole montaa kertaa, että polveni olisivat menneet veteläksi. Mutta nyt meni. On pakko hengittää syvään, kun katson sormusta.
-Saanko kokeilla sitä?
Pujotan sormuksen sormeeni. Se on siinä. Täydellinen. Tuntuu kuin vasta eilen olisin sovittanut vihkisormustani ensimmäistä kertaa. On itsestään selvää, että enää ei tarvitse etsiä. Miten voikaan jokin niin "tavallinen asia" kuin kultasormus, saada ihmisen tunne-elämän ihan myllerryksiin.

Aika -nämä 20 vuotta- tuntuu kadonneen. Mitä aika edes on? Miksi aikaa on? Ja mihin se aika katoaa? Eihän ole olemassa kuin tämä hetki. Tämä sekunti. Hetki nimeltä "Nyt"on se, mikä on vallalla kaiken aikaa. Osaammeko ottaa kaiken ilon irti siitä? Elämä ei ole "Kohta" tai "Sitten joskus". Eikä se ole myöskään menneessä.

Se, että voimme juhlistaa 20-vuotista yhteistä taivaltamme juuri tällä sormuksella, kertoo minulle ennen kaikkea siitä, että Elämä on Nyt. Että elämä on lahjaa. Kallisarvoista. Ainutkertaista. Vaalimisen arvoista.