Oodi mun siskolle

.

- Henkinen tuki, Hansku mooi, sanot ja puristat lääkärin kättä.

Hymyilen.

- Potilas istuu tähän ja henkinen tuki voi ottaa tuolin siitä takaa, lääkäri pyytää.
- Tuu tähän mun viereen, pyydän samalla kun jo vedän tuolisi omani viereen. Puristat kättäni. Alamme kuunnella lääkärin selostusta. Osa menee ihan hilseen yli. Selvää jo olikin että syöpäni on tyyppiä Dukes B. Kasvain oli neljä ja puoli senttiä pitkä ja kasvanut yhdestä kohtaa suolenseinämän läpi. Minulle aloitetaan solusalpaajahoidot, jotta voidaan ennaltaehkäistä syövän uusiutuminen. Solusalpaajia annetaan puolen vuoden ajan kahden viikon välein kahden päivän kuureina.

- Niin mitkäs ne olikaan ne kolme lääkeainetta? kysyt lääkäriltä.

- Efzolsthsheiytlhziahtoin, otsgtoshostosh ja thöihmoht, vastaa lääkäri.

- Niin, saisiko nää lääkeaineiden nimet paperille kans, anot lääkäriltä. Katson sinua kiitollisena. Itse en olisi huomannut, kehdannut enkä viitsinyt kysyä.

- Kohta kun tuutte tuohon mun kanssa juttelemaan niin saatte kaikki sit paperilla, lupaa syöpähoitaja hymyillen. Emme taida olla ainoita hoomoilasia.

- Milloinkas nää hoidot sit niinku alkais, ymmärrän kysyä.

- Ens keskiviikkona, sanoo hoitaja.

- Tota, olisko mitenkään mahdollista, et mä pääsisin käymään kotona Malediiveilla ennen hoitojen alkamista. Ku meidän koti on siellä. Käytäs kotia sieltä purkamassa. Ku mä oon kehitysyhteistyöprojektissa assistenttina. Et mä tarttisin sit sairaslomaa kanssa.

- Juu, järjestyy, lupaa lääkäri.
- Hoidot voidaan aloittaa marraskuussa. Mut jos olis sun työpaikka Suomessa, ei tätä beetodistusta voitais kirjoittaa, mut tää on erikoistapaus tottakai, ymmärtää lääkäri ja samaan hengenvetoon lupaa kirjoittaa maksusitoumuksen myös peruukkia varten.

Nieleskelen kyyneleitä. Yritän sulattaa kaikkea kuulemaani:
- Niin, ei se tukka sitten välttämättä kokonaan lähde, eikä ripsetkään, hoitaja lohduttelee kun istumme hänen kanssaan myöhemmin hoitajanhuoneessa ihmetellen vinoa pinoa syöpäesitteitä.
- Olit muuten tosi reipas, hoitaja ehtii sanoa. Erehdyn katsomaan sinuun, kun selität hoitajalle:
- Niin, tällä mun siskolla on tosi vahva ulkokuori, mutta täällä sisällä, on tosi pehmeää, sanot ja taputat rintaani. Sinulla on kyyneleet silmissä. En voi pidätellä enää omiani.

Hoitaja esittelee meille Lahden uutuuttaan kiiltelevää onkologian poliklinikkaa.
- Tässä on odotustila, tuut sitten tähän odottamaan ja nimeltä sitten sut kutsutaan, selittää hoitaja ja ohjaa meidät suureen saliin. "Tulethan tuoksutta" lukee ovessa tikkukirjaimin. Pysähdyn ovelle järkyttyneenä. Olin kuvitellut että huoneessa olisi maksimissaan neljä hoitopaikkaa. Sen sijaan tulimmekin suureen saliin, jossa on enemmän tai vähemmän harvatukkaista vakavakatseista potilasta, miehiä ja naisia, ikä plus kyysikymmentä, kiinni erilaisissa letkuissa. Saamassa niitä mitä mäkin kohta. Marraskuusta lähtien kahden viikoin välein, kahtena peräkkäisenä päivänä.

Sytostaattihuoneen televisiossa pyörii joku sanaristikkopeli. Tunnelma on kuin jostain eläkeläisten bingolotosta.
-Täällä on kahvihuone, josta voi hakeaa hoitojen aikana jotain purtavaa ja samalla voit sitten rupatella toisten kanssa, saat vertaistukea, hoitaja esittelee samalla kun kertoo että sytostaattihuoneessa hoitopaikkoja on yhteensä 15. Yhden päivän aikana hoitoja ehtii saada noin 60 potilasta. Jos olisin sarjakuvasankari, silmäni olisivat teelautasen kokoiset ja myös sinun silmäsi roikkuisivat vietereistä, pjong pojong.

Seisomme jähmettyineinä parkkipaikalla. -Mä en kuulu tonne, parahdan. Sinäkin itket nyt ihan avoimesti: -Ihan kauhee paikka. -Kiitos kun tulit mun kans, Hansku, saan soperrettua. -Ja kun tuut sitten ekalla hoitokerralla kanssa... -Tietysti, totta kai, sanot ja halaat.
Muuttolinnut lentävät korkealla pilvissä, mutta katoavat pian kyynelten taakse. Huokaisen. Vedän henkeä. Puhallan ilmaa ulos. Nielaisen. Okei. Tartut käteeni, kävelemme parkkipaikan läpi kuin unessa.

Strattaat autoa: -Minne mennään syömään?
-Mennään Jonel Thaihin, pyydän.
Kun vihdoin istumme pöydässä höyryävien annosten ääressä, olen jo tilaamassa lippuja Malediiveille. Tom Ka Kai maistuu paremmalta kuin ikinä.

Katson sinua, mussutat wokkiasi kuin Lapin mummu, ihan samalla ilmeellä. Paitsi mummu ei tainnut koskaan ehtiä syömään thairuokaa. Siinä sinä kuitenkin olet, enemmän Kerttu-mummun näköisenä kuin koskaan. Katson sinua kiitollisena. Puhun Samin kanssa puhelimessa suu täynnä riisiä. Suunnittelemme täyttä päätä jo kodin purkumatkaa.

-Mä haluan viimeiseksi suuhun tän ihanan maun, virnistät ja hörppäät vielä Tom Ka Kaita.
Nousemme pöydästä, minä ja sinä. Minä ja mun sisko. Minä ja mun virallinen henkinen tuki. Nyt haetaan Niksu koulusta. Ja sit mennään shoppailemaan ja viedään poika mäkkiin. Kyllä me tästä selvitään. Yhdessä. Niin kuin tähänkin asti.