Yösukellus

Iloinen nauru ja puheensorina pulppuilee ilmassa. Kiskon märkäpuvun bikinien päälle suihkun alla. On kuuma. Olo on nihkeä, jätän yläosan roikkumaan vielä vyötärölle. Nostan telineeltä tasapainoitusliivin (BCD:n) olalle ja kiikutan maskin, regun ja räpylät pullokärryyn Ikean siniseen kassiin. Kantokahvoissa ei lue IKEA, kahvat on vaihdettu oransseihin Pro Divers Kuredu-nauhoihin. Ikean kassit kestävät sukelluskamojen roudaamista.

"Bhalo atsen? Mitä kuuluu?" tervehtii Babul, bangladeshilainen iloisesti hymyilevä pullopoika ja auttaa nostamaan painovyötä pullokärryyn. Kaksi kiloa. Kyllä kannatti suorittaa Advanced Open Water kurssin ekana suorituksena Peak Buoyance-osuus: painot putosivat neljästä kahteen ja nyt osaan seistä sukeltaessa vaikka päälläni! Ja hengityksellä pystyn säätämään sukelluskorkeutta.

En tunne oloani kuitenkaan lainkaan varmaksi kun muistan minne olemme kohta menossa. Ja milloin. Sukeltamaan yöllä. Yösukeltamaan. Sukeltamaan. Yöllä. Pelkkä ajatuskin on ihan kauhea. Mennä nyt pimeään veteen, kalojen sekaan. Ei kiitos. Mutta on pakko. Tämä on osa Advanced-kurssia. Voi ei.

Mutta kun lähdemme lampsimaan kohti laituria on aurinko vielä horisontin yläpuolella. Taivaanranta hehkuu oranssina. Niksu rakastaa Kuredu Reefin uponnutta laivaa. Nyt tosin Niksu ei ole mukana, vaan Samin veljen perheen kanssa rannalla ruikuttamassa. Hymyilyttää. Riutta on tuttu ja ei ole vielä edes pimeää, kun vihdoin seisomme laiturilla valmiina loikkaamaan veteen joka välkkyy turkoosina.

Hui. Nyt se alkaa. Eka yösukellus. Meidän ryhmässä sukeltaa 6 kurrsilaista +opas. Minä ainoana naisena. Seisomme kuin kanat orrella laiturilla. Okei, kaikki valmiina? Oikeassa kädessäni on lamppu. Muuten varusteet ovat samat kuin ennenkin. Nyökkään Samille. Polskis! Nostan käden päälaelle, ok.

Oho, ei täällä olekaan pimeää. Vielä. Kaikki ympärillä on kuin sinivihreää pehmeää samettia. Maisema alkaa hämärtyä, sininen hetki tulee veden alla varkain. Seuraamme tuttua riuttaa ja tutuksi tulleita maamerkkejä: noissa telineissä teimme pujotteluharjoituksia, tuon köyden luona laskimme potkuja. Vasta sillä hetkellä kun lamppujen valokeilat alkavat halkoa vettä, muistan olevani yösukelluksella. Hassua. Ei edes pelota. Tuntuu että valoa on liikaa. Peitän oman lamppuni kämmenellä, seuraan toisten valokeiloja ja ihailen värejä.

Ihan uskomatonta! Miten tuttu paikka voikaan näyttää niin täysin erilaiselta. Kalat nukkuvat. On olo kun leijuisi avaruudessa. Värit loistavat hehkuvina. Pysähdymme ihmettelemään yksityiskohtia: pieniä katkarapuja, pienenpieniä korallipampuloita, pientäkin pienempiä hurmaavia yksityiskohtia, joita en ole koskaan päivänvalossa aiemmin nähnyt. Tai siis huomannut: "Ei saa herättää eikä pelästyttää kaloja, älkää osoittako valoa silmiin" oppaan neuvon muistan siinä vaiheessa kun sokaistun hetkeksi Samin lampun valokeilasta.

Lähestymme uponnutta tai oikeammin upotettua kalastuslaiva-vanhusta. Hylky tulee esiin upeasti: sen takaa nousee valopatsaita, toinen ryhmä sukeltajia on jo paluumatkalla. Hylyn kannella tanssii parvi nukkuvia Maldivian Batfishejä. Hylyn pinta ei olekaan ruskea vaan sen pintaa koristaa puna-oransseina poimuilevat korallipitsit. Alan viittelöidä Samille innoissani kun huomaan jättikokoisen Napoleonin, joka on onnistunut änkeämään itsensä hylyn sisälle nukkumaan. Innostun niin paljon Napoleonista että unohdan sukelluksen perussäännön: pysy sukellusparin lähellä! En enää erota, kuka hylyn ympärillä leijuvista sukeltajista on Sami. Apua. Meitä onkin nyt enemmän kuin 7 sillä se toinenkin ryhmä jäi tähän ihmettelemään hylkyä. Auts. Minkäs väriset räpylät Samilla olikaan? Maskiin soljahtaa vettä kun alkaa naurattamaan. Kenenköhän kanssa mä oikein äsken tossa mahdoinkaan viittoilla. Noo, ei sen niin väliä. Sami löytyy eikä tiedä olleensa hukassa. Alamme tehdä jo paluuta takaisin laiturille.

Yhtäkkiä alkaa paleltaa. Hytisyttää. No, eipä ihme. Päivän kolmas sukellus ja vesikin "vain"29 astetta! Safety stopilla innostumme leikkimään: sammutamme lamput ja heilutamme käsiä. Hetkessä ympärillämme leijuu tähtiä: fosforiplanktonia! Kun viimein kellun pinnalla, taivas on musta, sekin täynnä tähtiä. Olo on sanoinkuvaamattoman riemukas kun lampsimme takaisin sukelluskeskukselle. Koen déjà vun, kun naurun ja iloisen puheensorinan säestämänä huuhtelen varusteita. Hymyilyttää. Vielä pikainen suihku ja sitten syömään. Kauhea nälkä! Mika, Suvi, Jenni, Jesse ja Niksu odottavat meitä jo pöydässä: "No miten meni, oliko pelottavaa?" kysymykseen oli helppo vastata: "Mä en mieti ku sitä, että milloin saan kokea jotain vastaavaa uudestaan!".

...

Viime yönä ajoimme Alajärveltä Lahteen. Lähdimme liikkeelle iltakahdeksalta. Ei ollut vielä pimeää. Aurinko paistoi matalalta ja aurinkolasit olivat enemmän kuin tarpeen. Mutta siinä vaiheessa kun laitoin arskat laukkuun ja kuvittelin alkavani nukkua, tulikin pimeää. Jälleen déjà vu.

"Milloin me ollaan viimeksi koettu jotain tälläistä? Ajettu autolla pimeässä?" muisteli Sami. Kaksi vuotta sitten?? Oli uskomaton tunne istua autossa, joka kiisi eteenpäin yhdeksääkymppiä pimeässä mutkittelevilla teillä. Soini. Multia. Petäjävesi. Jämsänkoski. Jämsä. Kuhmoinen... Vain auton valot halkoivat maisemaa: mustaa metsää, mustaa tietä, mustaa ilmaa. Vastaantulevan auton valot saivat sokaistumaan: "Katso pientareen valkoista viivaa", opetti autokoulunopettaja vuonna 1990.

Pimeällä ajaminen on pelottavampaa kuin yösukellus! Tuolta metsästähän voi loikkia eteen vaikka mikä eläin. Olin saada sydärin, kun ketun tai minkälie jäniksen silmät kiiluivat auton valokeilassa tien laidassa. "Meidän pitää hankkia jotkut lisävalot!" vaadin. Hui. Neljän tunnin yöajelu oli mahtava kokemus: Niksu tosin vain tuhisi tyytävisenä takapenkillä vaikka poppi soi täysillä. Vai kuuleeko sitä pimeässä paremmin? Anyway, matka oli sykähdyttävä kokemus. Wow! Aika makeeta olla taas Suomessa.