Eka kerta

Tuska on hirveä. En voi kuin ulvoa: "Auu, ouuu!".

- Yritä rentoutua, älä liiku, äläkä kilju, neuvoo Sami.

Polte on kaamea. Suussani on purkka, en voi purkeskellä edes sitä, sillä kaikki liikkuminen sattuu. Yritän liikuttaa kättäni ottaakseni purkan pois suusta. Paha virhe. Paha. Okei, älä liiku, sanoi Sami, ja se on totta...
- Tuu ottaa tää purkka pois mun suusta! Miksi tää sattuu näin paljon?
- Rauhoitu nyt. Kyllä se kohta helpottaa, naureskelee Sami.

Vaikeaa uskoa että tämä on nyt sitten se juttu mihin voisi muka jäädä koukkuun. Kaikkea kanssa!! Selässä sykkii järjetön tuska sydämenlyöntien tahdissa, Tsum! Pum! Tsum!!!

- Keskity hengitykseen. Äläkä ulise. Nyt laitat silmät kiinni ja rentoudut, sanoo Sami ja napsauttaa valot pois. Ovi klonksahtaa kiinni.

Rentoudun? Tämäkö rentouttavaa? Kattia kanssa.

Okei. Yritän olla ulvomatta ja vispaamatta jalkojani. Hengitän syvään. Ei ei ei... virhe. Ei liian syvään, EI suuria liikkeitä, sillä se sattuu.. uuh. Selvää jo on, että "ei ylimääräisiä liikkeitä, pysy paikallasi" on sääntö numero Uno.

Voihan Uuno, Turpo ja Tauno ja muut urpoudet.

Keskityn sydämen sykkeeseen joka järkkymättä huutaa vastalausettaan, mutta sen ääni alkaa olla jo vaimeampi, phum thum, phum thum.

Huoneessa on pimeää. Ajatukset harhailevat päivän tapahtumissa, mutta kipu selässä hajottaa ajatukset. Ahaa- tähänkö tämä perustuu, tämä rentoutus. Suurempi kipu karkottaa pienemmän, kuten esimerkiksi päässä raskaana möykkynä pyörivät työasiat?

Havahdun huomaamaan että kipu selässä ei olekaan enää kestämätöntä... vähitellen polttava tuska on muuttumassa sydämen sykkeen mukana aaltoilevaksi lämmöksi, enkä erota enää mikä on kipua, mikä lämmön tunnetta.

Öö. En erota enää mitään loogista ajatusta päästäni, enkä osaa erottaa onko selässäni tuntuva tunne kipua vai lämpöä. Mitäköhän kello on?

- Kauanko mä olen ollut täällä?
- Jotain vartin, oo vielä noin viis minsaa.

Okei. Vielä viisi minuuttia. Mutta. Huokaus. Miten mä voin tietää milloin on kulunut viisi minuuttia? Kun pää on täynnä pumpulia, pöhnää ja phumphum-sydämenlyöntejä? Öö.. viiis minsaa.... yksi minuutti on kuuskyt sekkaa (Jes! Aivoni eivät olekaan siis ihan täysin Game Over-tilassa). Täytyy siis laskea viisi kertaa kuuteenkymmeneen? Helppoa: 1, 2, 3.. lasken sekunteja sydämen sykkeen tahdissa, sillä se yhä jytisee selässä, mutta ei onneksi enää tuskana... 59, 60, 1, 2.. Moneskohan kertaa tää jo on? Öbaut neljännen minuutin kohdalla huomaan että sydämenlyönnit käyvät niin hitaalla, että en pysy enää laskuissa mukana... . kaaaksikyyymmmentäneeeeljä? Pöh.

Vaivun jonkinmoiseen ajattomaan, tajuttomaan tilaan. Minulla ei ole aavistustakaan onko viisi minuuttia jo mennyt. Liikautan vastenta pikkurilliä ja sitten peukaloa. Okei, en ole halvaantunut, vaikka tuntuukin, että painan ainakin viisi tonnia. Varpaatkin heilahtavat, ja nenänpää.

- Miten tästä noustaan?
- Ojenna kädet.

- Auuuuuh!
Nousu sattuu ihan hirveästi. Mutta kipu on samassa ohi. Ihan kuin laastarin olisi repinyt. Jostain syystä mieleen tulee myös se hetki synnytyksen jälkeen jolloin huomaa että synnytys on ohi.

Kierähdän kyljelleni ja vedän peiton päälleni. Selässäni on reiät varmaan vielä viikon. En jaksa nousta, mutta onneksi ei tarvitsekaan. Ihanasti kääriydyn untuvapeiton sisään. Flanellilakana tuoksuu juuri niin pehmeältä kuin se onkin. Tuoksuu pehmeältä? Onko mun aistit ihan sekaisin?? Nukahdan. Unessa kieppuvat komisario Sisu, Mikki, Hessu ja Pluto, vihreä ovimatto ja sininen uimapatja kaikki samassa lämpimässä vellissä. Herään kuola poskella.

Piikkimatto. Kaikkea ne keksii. Mutta faktaa on, fakiirimatto imi minulta mehut. Ja tajun. Tai, no ainakin melkein. Ja sai minut nukahtamaan. Eli se siis toimii? Rentouttaa??