Vieraita

Syksyn pimeä ilta kietoo maiseman mustaan. Vastaantulevien autojen valot häikäisevät, siirrän katseeni tien laitaan jotten kokonaan sokaistuisi. Satasta mennään vielä, kesärenkailla, kesänopeuksilla. Mutta voi miten onkaan pimeää! Kuu yrittää raottaa pilviverhoa ja kurkata moikkaamaan katuvaloja. Michael laulaa Akonin kanssa Hold my hand, puristan rattia ja hoilaan mukana. Ilmajoen pitkän suoran jälkeen peltojen voimaliemien aromit haihtuvat ja nopeus putoaa kahdeksaankymppiin.
Kohta olen rautatieasemalla, kello kertoo että Kaartotieltä Seinäjoen exitiin matkaan on mennyt 26 minuuttia. Joudun pyörimään pari rundia asemalla ennen kuin puoli kahdeksan iltajunaa vastaan tulleet autot ja taksit vapauttavat paikan volvolle. Chika vilkuttaa iloisesti ja tulee halaamaan, hänen mukanaan on toinen tohtoriopiskelija Yo-chan (Chikan pääaine varhaiskasvatus, Yon psykologia). Kumarran ja kaivan esiin japanilaisen minäni: Hajimete, Yoroshiku onegaishimasu. Pieni japanilainen sisälläni tuntee suurta sydämen sympatiaa vieraita kohtaan. Kieli on ihmisen koti; nyt saa taas pieni japanilainen minäni viikonlopun verran verrytellä kielenkantimiaan ja pölytellä ja tuoda valoa tupaansa. Siinä vaiheessa taisi se japanilainen minä pestä ikkunoitaan kun Yo-chan ojensi minulle tulisisensa: Calpis-tetran (vai miten selitätte sen että maitoherajuomatiiviste voi saada ihmisen niin onnelliseksi että tippa tulee linssiin?)... Vieraat toivat mukanaan palan tuttuutta joka on näillä leveyksillä ja lakeuksilla pala vierautta. Minun vieraani saavat minut tuntemaan että olen kotona lokakuisessa pimeässä Pohjolassa.


- Posted using BlogPress from my iPhone