Kuinkakohan monta tuntia elämästäni olen viettänyt lentokentillä? Kun olin pieni, äitini huvitti meitä kertomalla tarinoita tuntemattomista ihmisistä joita kentällä näkyi ympärillämme. Äitini on aina rakastanut ihmisiä. Katsella ihmisiä. Hymyillä ihmisille. Tutustua uusiin ihmisiin.
Minä tyydyn nyt vain katsomaan ohivilisevää ihmismassaa ja yritän nähdä metsän puilta, nähdä ihmisen. Ainutkertaisen yksilön.
Ihmisiä on maailman joka kolkasta. Kaiken kokoisia, kaikennäköisiä. On pitkiä, pätkiä, pieniä, suuria, lapsia, aikuisia, vanhoja, nuoria. On niin erilaisissa asuissa että ihan kuin olisi jollain kulttuurifestivaaleilla. Kaikenlaisia asuja, monenkirjavia nyssyköitä, erilaisia perässävedettäviä tai edellätyönnettäviä ja mitä erilaisimpia kenkien kopinaa ja eri kielten kakofoniaa.
Ohitse kävelee mies mustassa puvussa ja valkoisessa paidassa, iso musta suoralippainen lierihattu päässä. Pitkä musta parta ja korkkiruuvikiharat korvien edessä. Samanlaisia miehiä olen nähnyt aikaisemmin vain uskonnonkirjan kuvassa itkumuurilla toorakäärö kainalossa.
Seuraan kahta naista joilla molemmilla on päässään kirjavat huivit sykkyrällä, pitkä mekko viistää maata, ryhti on ylväs ja vartalo kuin gasellilla ja askel kuin parhailla malleilla Pariisin catwalkeilla. Jos olisin mallitoimiston agentti, järjestäisin heidät koekuvauksiin välittömästi.
Hunnutettuja naisia mustissa kaavuissa; japanilaisia tätejä ja setiä hattu päässä ja käytännölliset tennarit jalassa; perheitä lykkimässä rattaita ja kantamassa reporankana nukkuvia lapsia olalla; business-miehiä salkkujen kanssa; naisia järjettömän korkeissa koroissa; lentokenttävirkailijoita valkoisissa paidoissa ja tummissa kravateissa; reppureissaajia rastoissa; kiinalaisryhmiä jäätävien isojen tax free-nyssäköiden kanssa, maalaismummoja valtavissa helmoissa ja ruskealla teipillä kursittujen pakaasien kanssa.
Jokaisella ohikulkijalla on tarina. Jokainen on menossa jonnekin, tulossa jostakin. Jokaisella on joku jossakin, kotikulmat ja se tylsä tavallinen arkirutiini jossakin. Mitä erilaisimmista syistä olemme täällä, samassa paikassa. Elämämme leikkaavat toisiaan sekunnin sadasosan, emme kohtaa enää koskaan. En näe näe näitä ihmisiä enää ikinä.
Olo on absurdi. Olen jossakin, mutta en missään, en kenenkään luona. En kenenkään kanssa, olen yksin, mutta satojen ihmisten keskellä.
Niin. Olen lentokentällä ja viihdytän itseäni äitini opettamalla tavalla: katsomalla ihmisiä; kaiken kokoisia, kaiken näköisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Voit lähettää kommentteja ja omia kuulumisiasi suoraan Annelle sähköpostiin etunimi.sukunimi at hotmail.com Kiitos!