Katson itseäni peilistä. Siniset pyöreät silmät mittailee kriittisesti asuani. Kaulassa on sininen huivi, jossa on punaisia ja valkoisia kuvioita. Asettelen päässäni olevaa äidin punaista baskeria hieman enemmän vinoon. Nykäisen tummansinistä vekkihametta ja pyörähdän ympäri katsoakseni miltä miljoona numeroa liian isojen korkokenkien korot näyttävät peilistä. Sipaisen vaaleaa tukkaa olallani. Otan pari askelta ja kallistan päätäni hyväksyvästi.
- Velkam opoord. Pliis faasten joor siitpelts, harjoittelen.
Hymyilen peilille säteilevästi. Peilistä minulle hymyilee takaisin neiti Tasanen, viisi vuotta, varmana siitä että unelmien paras ammatti on se kaikkein ihanin: lentoemäntä.
----
Nyt 35 vuotta myöhemmin, en voi kuin hymyillä muistolle. Ei minusta sitten tullutkaan lentoemäntää. Mutta kun nyt jälleen istun lentokoneessa ja tunnen sen turvallisen huminan, jossain sisällä kutittaa; pitäisiköhän sittenkin luottaa pikkutytön unelmiin ja vaihtaa alaa: saisi huivi kaulassa, korkokengät jalassa tarjoilla orintsizyyssiä ja van kofii pliissiä 11 kilometrin korkeudessa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Voit lähettää kommentteja ja omia kuulumisiasi suoraan Annelle sähköpostiin etunimi.sukunimi at hotmail.com Kiitos!